perjantai 2. lokakuuta 2015

Peilikuva: Paras ystävä vai arkkivihollinen?

Olenko koskaan tyytyväinen peilikuvaani?


Ajattelin ottaa tällaisen kevyen aiheen perjantai-iltaan: Peilikuva. Monesti tulee mietittyä, että katsooko sieltä peilistä koskaan sellainen ihminen, johon olisi tyytyväinen? Kuinka kiero ihmismieli onkaan?

Ei sillä, että kauhean usein viihtyisin peilin edessä, mutta senkin ajan mitä viihdyn, en ole kovin tyytyväinen. Järki sanoo, että -35kg ja kymmenien senttien jälkeen siihen peilikuvaan pitäisi alkaa olla tyytyväinen, ainakin minun tapauksessa. Mutta eihän se tunnu niin menevän. Vieläkin 90% ajasta sieltä peilistä katselee se 100kg maitovalas vaikkei se ole enää totta. Oma kuva on kaiketi kieroutunut ja mieli ei helposti anna sen oieta.



Eikö mikään riitä?


17v minä n:ro 1
17v minä n:ro 2
Onhan tämä ehkä vähän säälittävä aihe, mutta varmasti moni muu on huomannut saman. Onko kukaan koskaan 100%sti tyytyväinen peilikuvaansa? Aina löytyy jotain vikaa? Vai löytyykö sieltä lukijoista joku joka voi katsella peilikuvaansa hymyillen ja ihaillen, JOKA KERTA? Rehellisesti?

Itse ainakin olen huomannut lyhyen elämäni aikana, että olin minkä kokoinen tahansa, en ole koskaan tyytyväinen itseeni. Olen nyt niissä mitoissa missä olin viimeksi 17 vuotiaana, sellainen mitä ihannoin kun olin jotain muuta, muttei se riitä. Nyt on oltava timmimpi ja lihaksikkaampi, mutta entä sitten jos joskus saavutan sen? Mitä sitten pitää olla?


En haluakaan olla tyytyväinen?


25v minä n:ro 1
25v minä n:ro 2
Tuudittaudun lauseeseen: Tyytyväisyys tappaa kehityksen. Isäntä sen minulle aikoinaan opetti ja tottahan se on. Jos olet 100%sti tyytyväinen itseesi tai johonkin asiaan ylipäätänsä, ei kehitystä tule enää tapahtumaan. Epätyytyväisyys motivoi tavoittelemaan sitä tyytyväisyyttä.

Kyllähän sitä aina haluaisi, ainakin alitajuntaisesti, olla täydellinen. Haluaisi katsoa peiliin ja hymyillä ja ihailla. Haluaisi voida sanoa, että tässä sitä ollaan, kaikki on saavutettu. Vai haluaako? Onko sitten enää mitään tavotteita?

Tavoitteleeko sitä loppujen lopuksi mahdotonta jos tavoittelee täydellisyyttä / 100%sta tyytyväisyyttä? Entä sitten, onko sen tavoitteleminen rikos? Ei, mutta onko siinä mitään järkeä?

Ei, en usko että olen koskaan täydellinen, mutta uskon että voin aina olla tyytyväisempi itseeni. Voin aina oppia itsestäni lisää ja miksi haluaisin lopettaa sen tavoittelemisen?

Vastaus: Ei kumpaakaan. Peilikuva on loppujen lopuksi aika turha asia ja siitä on aivan turha ottaa ressiä. Kliseistä shittiä, mutta jos psyykkinen ja fyysinen vointi on mainio, mitä sillä on väliä mitä se peilikuva kertoo?



Mukavaa perjantai-iltaa kaikille!


Love,
Me

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti