torstai 28. tammikuuta 2016

Missä menee raja? Onko koskaan hyvä?

"Kelpaat kelle vaan.." Vai kelpaanko sittenkään?


Milloin olisi hyvä lopettaa? Riittääkö mikään? Mikä on tavoite? Saavutanko sen koskaan? Tulenko koskaan olemaan tyytyväinen? Missä on se kuuluisa "kultainen keskitie"?

Jouduin eilen muistelemalla muistelemaan sitä aikaa, kun paino ei vain ottanut pudotakseen - olo oli olevinaan niin epätoivoinen silloin. Tilanne on kääntynyt ympäri ja nyt se ei lopeta putoamistaan. Nyt tiedän milloin olo on oikeasti epätoivoinen.

Eilen havahduin, kun jäin katsomaan itseäni kuntosalin peilistä, miten tämä tähän meni? Pk-treenistä ei meinannut tulla mitään, kun ahdistus nosti sykkeitä aina vain korkeammalle. Totuus löi jälleen nyrkillä naamaan, huomattuani miten ylävartaloni on kuihtunut pois - luuta ja nahkaa. En kyennyt näkemään kuin rimpulat pitkät kädet roikkuvine nahkoineen ja luisevat kapeat hartiat, jotka korostivat huonoa ryhtiäni. Peili oli siis sijoitettu aivan väärään paikkaan?

Kotona jouduinkin pohtimaan syntyjä syviä, mm. yllä mainittuja kysymyksiä. Miksi en koskaan osaa olla tyytyväinen? Aikaisemmin oksetin itseäni "hieman obeesilla habituksellani", nyt "hoikkarakenteisuuteni" on saman reaktion aiheuttajana. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa? Kelpaanko koskaan "kelle vaan"? Sille tärkeimmälle kriitikolle? Itselleni.

Miksi lääkärit muuten käyttävät hienoja termejä ihmisen ulkomuodosta epikriiseissään? Onko siihen sääntö tai määräys, että ruumiinrakenne on jollain sanalla tuotava esiin? Useampi vuosi sitten fysiatrin epikriisistä löytyi termi "hieman obeesi habitus" ja nyt löysin käytettävän termiä "hoikkarakenteinen". Kysynpä vain.

Mutta ei - en usko, on vastaus aikaisempaan kysymykseeni. En näe sellaista vaihtoehtoa, että olisin ikinä tyytyväinen ulkonäkööni. En ole tainnut koskaan todellisuudessa ollakaan, vaikka suurimman osan aikuisiästäni olen kuitenkin pitänyt itsestäni - kokonaisuutena. Onko tyytyväisyys omaan ulkonäköönsä tarpeellista tai välttämätöntä? Pitääkö sitä alkaa tavoittelemaan tosissaan?

"Olit paljon lepposampi läskinä.."


Onko tuossa ilmaisussa jonkinlainen totuus taustalla? Taitaa ainakin omalla kohdallani olla. Olen nimittäin todennut, että olin läskinä paljon leppoisampi ja elämä oli stressittömämpää. Kyllähän minä stressasin silloinkin asioista, mutta elämä oli silti huomattavasti helpomman oloista, eikä kaikesta turhasta tullut välitettyä näin paljon. Olin ystävillenikin varmasti paljon lempeämpi ja mukavampi, kun liikunta ja terveelliset elämäntavat eivät täyttäneet mieltäni. Nykyään taidan paasata aivan liikaa esimerkiksi juuri ulkonäöstäni. Ei, ei näin.

Miten tämä tuli päästettyä tähän? En saa syötyä päivän aikana tarpeeksi, jonka johdosta olen väsynyt ja kiukkuinenkin. Sen johdosta myös posket ovat pahasti lontolla ja kylkiluut alkavat näyttäytyä. Milloin jatkuva itsepetos päättyy? Milloin jatkuvat tyhjät lupaukset tilanteen korjaamisesta muuttuvat todeksi? Missä se raja menee? Milloin pitää pakottaa jollekin asialle loppu? Entä jos siihen ei pysty? Tuleeko minun epikriiseihin jatkossa epäilyjä syömishäiriöstä vai mikä on seuraava aste "hoikkarakenteisuuden" jälkeen? Mitä sitten tapahtuu? Onko suunta vielä käännettävissä vai olenko muuttunut tällaiseksi pysyvästi?

Kuka minä enää edes olen?

Love,
Me

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti