tiistai 16. helmikuuta 2016

"Ne sanoo: Et pysty, et voi, ei kannata!"

Elastisen tahtiin eteen ja ylös..


..mutta todellinen motivaation lähde olikin käsinkosketeltavissa.

Mä mietin pitkään ja hartaasti, että mikä perhana mua motivoi tarpeeksi? Keksin kyllä kaiken maailman vaihtoehtoja, mutta yksikään niistä ei ole ollut SE SYY. Mietitty on jo melkein ahdistumiseen asti, mutta vastaus oli aivan liian lähellä. Lukekaa ja yllättykää: Se on mun ukko rakkain!

Ei kuitenkaan niin yksinkertaista


Kyllä, perimmäinen motivaation lähde on oma mies, mutta pienellä twistillä: Epäusko. Mä olen monesti toitottanut, kuinka en olisi selvinnyt ilman läheisten tukea, etenkään juuri hänen, mutta se ei ollut SE asia. Ammennan voimaa epäuskosta, koska mun näyttämisen tarve on suuri. Niin typerältä, kun se kuulostaakin, se on mun motivaattori. Ei kenen tahansa epäusko, vaan hänen.

Monesti olen ihmetellyt, että miksi ne ukon kauniit sanat ei auta niillä epätoivon hetkillä pätkääkään, vaan pääosan ajoista ne vain pahentaa tilannetta, ja tässähän se syy on. Olen kiero hölmö, jonka tarvitsee päästä näyttämään ja osoittamaan taitonsa - vaikka väkisin!

Pakostakin mietin asiaa pidemmälle, että miksi mä haluan näyttää hänelle, omalle rakkaalleni, jolle ei pitäisi tarvita näyttää mitään? Siksi, että pidän mielenkiinnon yllä? En oikeastaan tiedä tähän vielä vastausta, mutta epäilen vahvasti, että se on juurikin mielenkiinto. Pelko menettämisestä kenties? Jaa-a, ehkä haluan näyttää, että minusta on moneen asiaan, enkä halua koskaan lakata yllättämästä!

Nyt joku varmasti miettii, että aviopuolisonhan pitäisi aina uskoa toiseen ja sitä kautta antaa sitä tukea.. Lässynlässyn, ei pidä paikkansa, ei meillä! Itseasiassa tosi rakkaus ei katso sokeaa uskoa toisen kykyihin, tosi rakkautta on se, että pystyy tukemaan vaikkei itse uskoisikaan!

Eniten haluan näyttää sille pahimmalle viholliselleni - itselleni. Itsestäni en kuitenkaan saa kaivettua motivaatiota, koska esimerkiksi oma terveys tai hyvinvointi ei ole motivoinut minua koskaan. Eli onko tässä jotain pahaa loppujen lopuksi? Ei mun mielestä. Pääasia, että homma toimii ja saadaan palautetta!

"Älä koskaan ala uskomaan muhun!"


Ehkä pyyntö sieltä oudoimmasta päästä, jonka voi aviomiehelleen esittää, mutta niin tapahtui tänään. Älkää suotta käsittäkö väärin, mun mies tukee ja uskoo muhun monessa asiassa, mutta mitä tulee välillä vähän turhankin hulluihin ideoihin liikunnan saralla, häneltä ei helposti uskoa heru vaikka tukea siihen saisikin. Hän on tukenut päätöksiäni aina, vaikkei itse niihin olisi uskonutkaan. Pääosan ajasta hän saa epäuskonsa hyvin piiloon, mutta ei aina. Siksi tämä mysteeri olikin vaikea ratkaista. Nyt mä sen kuitenkin kekkasin - ja olen muuten järjettömän onnellinen tästä välähdyksestä!

Varma tästä välähdyksestä ei voi olla ennenkuin seuraava epätoivon hetki taas iskee, mutta silloin asia selvitetään. Jos varmuus saadaan, on takataskussa ase, jolla motivaatio löytyy aina! Ainakin johonkin pisteeseen asti?

Buahahahhahahahaaaa..


Love,
Me

P.S. Tiedän, että Sinä, armaani, luet tämän, joten tämä viesti on Sinulle: Mä juoksen elämäni ensimmäisen puolimaratonin kesäkuussa 2016, älä siis usko muhun - sitä mä tarvitsenkin! ;) <3 #HHM2016

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti